Koko elämäni on ollut surkeiden sattumusten sarja, vai johtuuko se vain mun luonteesta, että on vaikea nähdä mitään hyvää missään.
Mutta eilen tuntui totisesti siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Ainoa elämän osa-alue, missä olen luullut lapsesta asti onnistuvani. Noh, ne luulot murenivat maneesin pahnoille, kavioitten tallattavaksi.
Talli-ilta alkoi sillä että ratsuni haukkas käsivarresta oikein reilusti ja ratsastustunti mentiin maneesin seiniä pitkin, nurkasta nurkkaan. Vähän kuin olis villihevosta kesyttäny. Illasta jäi pelko.
Minä en halua tuntea pelkoa, missään, koskaan. Minä en halua suuttua, koska en hallitse sitä, miten voi olla vihainen ja sitten leppyä niin ettei siitä jää kenellekään mitään hampaankoloon.
En pysty hallitsemaan elämääni, enkä kovin hyvin enää hevosiakaan. Pelkään pelkoa.
Musta on tullu ihan huomaamatta työläinen, tämä on jo kolmas viikko töissä ja ainakin ensi viikko on vielä sovittu jatkoa.
Oon koittanu tässä sivussa räpeltää vähän kouluhommiakin, mutta kyllä tässä niin hyvälle tottuu kun saa arkena herätä töihin ja illalla kaatua väsyneenä sänkyyn. Kuka tässä enää koulua kaipaa... Ei vaan, nyt hoidetaan työt ja kouluhommat jossain välissä. Tarkotus ei ole jättää opiskeluja kesken, vaikka valmistumiseen menis kymmenen vuotta.
Nyt uutuutena esittelen blogini trendikkään fäshön-väläyksen. Ostin kengät missä ei varpaat kastu räntäisiä katuja talsiessa. Mutta kuka vaihtoi ne yön aikana pienempiin?
Miten voi tassut näin turvota yön aikana.
No uuvet kengät, itken ja kävelen.
Tänään on onnen päivä. Kaikki kura huuhtoutuu tänään päältäni, kun pääsen hevosen selkään. Siitä tulee vahva tunne, kun hienoilla pohkeen ja sormien liikkeillä ohjaa suurta hevosta. Tasapainon ja ryhdin säilyttämisessä on aina parannettavaa, mutta onni on niissä sekunneissa, kun huomaa että näin sen pitäisi mennä koko ajan.
Tunnin jälkeen saan ystävällisen turvan kyhnytyksen hartioille, kun harjaan pollen selkää ja hän näyttää eleellään, että:"Juuri noin, rapsuta siitä".
