Lonkeroita

Onkohan mulla keuhkomätö, vai tuntuuko katkeruus näin kipeältä. Joka solu rintalastan alla on niin kankea, että hengittäminen sattuu. Askel ei nouse, silmät ei aukea kokonaan.

Olen pian neljäkymmentä, puolet elämästä takana, puolet vielä edessä. Teen tuttavuutta kuolemanpelon kanssa, äkkikuolema olisi aivan ookoo, mutta pelkään jos joudun kitumaan pitkään. Miten paljon on kaduttavaa, mitä asioita en koskaan uskaltanut kokeilla ja mitä kokeilin, mutta epäonnistuin.

Kirje kadonneille

Haluan kirjoittaa kirjeen, mutta en tiedä sen vastaanottajaa.
 
Mietin usein heitä, pois menneitä.
 


Missä olette, mitä tunnette, onko siellä helppo hengittää, muistatteko minua enää.

Maailman yksinäisin valas

Valtameressä ui valas, joka ääntelee valaille poikkeuksellisella taajuudella. Muut valaat eivät kuule sitä, eikä se kuule muita. Tutkijat ovat kuunnelleet sen ääntelyä jo vuodesta 1989 alkaen ja se on saanut nimekseen "world's loneliest whale".

Tunnen sielujen sympatiaa tuota otusta kohtaan. Usein tuntuu, että ääntelen, mutta kukaan ei kuule. Mun ääntely kuuluu näin: "yhyy-yhyy-byää!" "miksi minä, miksi aina minä".

Ei saa olla riippuvainen muista, onni on tehtävä itse. Kun viihdyn itseni kanssa, muutkin viihtyvät minun kanssa.

Mies hämärästä

Muistui mieleen radiosta kuultu keskustelu tai pohdinta aforismista "Elämä on kuin palapeli". Puhuja pohti ettei se ole sitä, koska elämä ei tule koskaan valmiiksi. En voi ajatella nytkään, että tässä se oli ja elämme onnellisina elämämme loppuun.

Sen kummemmin taustoja selvittämättä totean vain, että pitkä yhteiselo on ollut sekavaa, eri suuntiin vetämistä kunnes jotain oli ratketa ja mennä rikki. Onneksi ojensin käteni hämärään ja sieltä käteeni tartuttiin.

Suru ja paha mieli ovat niin tuttuja, että kun onnellisuus puskee ja ottaa tilaa, suru haluaa puolustaa alaansa ja hyökkää vastaan. Nyt voin nähdä miten palaset loksahtelevat paikoilleen ja kuva minusta alkaa hahmottua. Kun omakuva on valmis on edessäni uusi palapeli koottavaksi. 

Lyijyä

Mun maailma on kutistunut niin pieneen, olen kuin ongenkoukun lyijypaino.

Tämän blogikirjoittamisen ei pitänyt koskaan vaipua näin syvälle.

Olen selvittänyt itselleni sellaisia, elämää edistäviä periaatteita. Elämässä on vielä valinnanvapaus, mutta kuoleman jälkeen ei kukaan voi vaikuttaa enää mihinkään.

Ajattelen, että jos ihminen elää sen ajan, joka hänelle on määrätty, hän voi kuolla rauhallisella mielellä. Mummoni houri kuolinvuoteella perunoiden keittämisestä ja väen komentamisesta pöytään. Mummon elämä pyöri suurimmaksi osaksi kyökin puolella, en tiedä oliko hän harhoissaan onnellisissa vai onnettomissa ajoissa, mutta kuolema oli varmasti tervetullut silloin.

Jos minä päättäisin itse päivieni määrän, kuolisin ahdistuneena ja uskon että sielu jäisi kipeäksi. Ei olisi mitään mahdollisuutta enää parantaa sitä. Vaikka elämässäni asiat ei mene kuten toivon, vielä on mahdollisuus muuttaa omaa asennetta elämää kohtaan. Joskus kun on aika kuolla, se tulee mieluisana lahjana.

 

Synkissä mietteissä, hellämielinen hölmö

Paljastus

Kerron salaisuuden. En ole pelkästään puoliksi työtön, syrjäytynyt ja epätoivon kätyri. Olen ennen kaikkea Suru, elokuvasta Inside Out.

Lasten elokuva paljasti mun todellisen luonteen. Pienestäkin vastoinkäymisestä tai haasteesta heitän naamalleni maahan, enkä halua edes yrittää.

Elokuvan ohjannut Pete Docter kertoo, että elokuvan tavoitteena oli vain saada ihmiset nauramaan ja ehkä myös liikuttumaan. Nyt ihmiset tuntuvat puhuvan elokuvasta jonakin, joka on muuttanut tapaa nähdä itsensä ja muut.

Muksun mielestä parasta oli, kun elokuvan Riley-tyttö tanssi nakuna. Minä itkin ja nauroin tuolle Surulle, joka oli kuin minä.

Painekattilan anatomiaa

Painekattila eli painekeitin toimii samaan tapaan kuin mun sydän ja pää. Suu laitetaan tiukasti suppuun ja sitten aletaan kuumentamaan aivoja kehää kiertävillä ajatuksilla siitä, miten mun elämä kulkee onnettomuudesta toiseen, muodostaen epäonnisten tapahtumien sarjan. Mutta kuten kaikilla ihmisillä, myös minulla asiat järjestyy. Välillä ratsastetaan aallonharjalla ja välillä kroolataan niin pirusti, että päästään takasin pinnalle.

Turvaverkko on taas viritetty, ainakin viikolla 51 on tapaaminen avoimen ammattikorkean opintosuunnittelijan kanssa opintojen jatkamisesta. Vaikka kaikki muut tässä maailmassa pettäisivät, niin Oulun avoin AMK ottaa minut avosylin takaisin.

Pieninä murusina on onni maailmalla, kiveltä kivelle pomppien etenen. Jaksan toivoa, että onnellisuus voittaa vielä.

Positiivisin terveisin,
Mie