Mietteitä yössä

En saa unta ja mietin tässä vaan, että missä kulkee se onnellisuuden raja parisuhteessa, kun lasten kannalta on parempi erota. Missä vaiheessa lapset sanoo vanhemmilleen, että nyt teidän olis parempi muuttaa erilleen.

Onko keski-ikäisen, kuolemaa pelkäävän vanhemman unelma hänen ihan oma vai perheen yhteinen. Minua niin vaan kovasti ihmetyttää eräskin tapaus Jungner.

Mun vanhemmat lähti nelikymppisinä omien unelmien perään. Ja niihin unelmiin ei kuulunu perhe, eikä huolenpito. Surullisinta on, että muutama vuosi sitten olin lähteä itsekin jahtaamaan omia unelmia. Kuinka hölmö ihminen voikaan olla?

Kännykällä blogin kirjottaminen on muuten ihan paskaa hommaa.

 

Kotirauha

Tämä untuvapallo on kolmen viikon ikäinen kisuliini. Meidän olohuoneen lattialla tutisevin jaloin hortoilee viisi pienen rotan kokoista ja näköistä otusta.

 

Nuin pieneen päähän ei paljon huolia mahu. Voi kun näidenkin elämänalkujen elo olis onnellista ja saisivat paljon rapsutuksia sekä hellyyttä. Ei tarvitsis pelätä, eikä olla varuillaan.

 

Unessa

Suru voi todellakin viedä jalat alta.

Aiemmin kerroin unistani, joissa jalat pettävät. Vasta tutustuin aiheeseen, että joillakin ihmisillä vakava psyykkinen trauma voi aiheuttaa alaraajojen halvaantumisen.

Vaikka päivät usein tuntuu menevän ilman aivotoimintaa, niin onneksi unissa ne työskentelevät, putsaavat kovalevyä turhasta.

 

Roudasta rospuuttoon

Tämän blogin oli tarkoitus olla mahtipontinen kehityskertomus surkean, työelämästä ulos pullahtaneen, keski-ikäisen naisen kasvusta ja kamppailusta takaisin työhön ja elämään.

Nyt ei kyllä tapahu mitään mainittavaa.

Muutaman vuoden ajan mun kestounena on ollut, kun jalat pettää keskellä ihmispaljoutta. Kukaan ei kiinnitä huomiota maassa makaavaan, eikä pysähdy auttamaan mua pystyyn.

Viime yönä keksin unessa ratkaisun tähän ongelmaan ja hommasin pyörätuolin. Mutta kaupunki oli täynnä esteitä, portaita, kynnyksiä ja ylämäkiä.

Oli pakko nousta ja alkaa työntää pyörätuolia. 

Kotikissa

Mummolan hevonen oli tapana, heinätyöurakan jälkeen, vetää veneen perässä järvelle, mistä se ui omia aikojaan rantaan. Pari päivää se lepäsi ja kuivatteli metikössä, ennen kuin palasi navetan nurkille norkoilemaan.

Aamuisin mies kyyditsee minut autolla ihmisten ilmoille, mutta jo parin tunnin päästä oon takasi kotiovea raaputtamassa. Alkuvuodesta karsin kursseja töiden takia, mutta huhtikuussa ei sitten ollut ainuttakaan työpäivää ja kouluakin vain muutama tunti viikossa. Luulisi että nyt olis anatomia ja fysiologia hyvin hallussa, kun on ollut aikaa niihin asioihin paneutua, mutta sen sijaan olen taas painanut leuan rintaan ja surrut omaa onnetonta elämääni. Miten voi olla ihminen näin tarpeeton tässä maailmassa.

Kotikissa

Absurdia

Tässä kotosalla kun katselen ikkunasta ulos ohi kiitäviä päiviä, tulee pohdittua asioita jotka saavat absurdeja piirteitä.

Luin naistenlehdestä vanhasta narkkarista, joka raitistui ja opiskeli maisteriksi ja TV:ssä pyörii nikotiinivalmistemainos, missä mies hehkuttaa pystyvänsä nyt mihin tahansa lopetettuaan sauhuttelun.

Tutkimuksissa on tupakanpolton lopettaneilla todettu vähemmän masennusta ja ahdistusta.

Pitäskö alkaa pössyttelee tässä ajan kuluksi, kun lopettaminen näyttää tuottavan niin hyviä tuloksia.

Maahis-depressiivinen persoona

Talvi oli juuri saamassa kuristusotteen minusta. Mutta kun haahuilin varastossa jotain hakemassa, silloin silmääni osui pienet mykeröt, jotka työntyvät ylös mullasta.

 

Hennon vihertävät tulppaanin ja krookuksen varret pyyhkäisivät depression pois silmistäni ja polkaisi maahisen vaiheen päälle.

Pian tämä maahinen kylvää yrttien, kukkien ja juuresten siemenet esikasvatuspurkkeihin. Jännittävät ajat ovat edessä päin!

Vastamulkoista

 

Meidän Helmi on sellainen hölmö kissa, jonka luontaiset vaistot on jotenkin hukassa. Hän ei uskalla mennä ulos, jos siellä on pikkulintuja, hän pelkää katkarapuja ja suhtautuu uusiin kissanruokiin ennakkoluuloisesti. Hän ei ymmärrä puolustaa omaa reviiriään jos toinen kissa kulkee meidän pihalla. Nyt kun Helmillä on ollu kiima, näyttää siltä että etupää ei ymmärrä mitä takapäässä tapahtuu.



Hommasin meille komean kollin kylään, että Helmi saisi hoivata sitten omia vauvojaan, ihmislasten nuolemisen sijaan. Mutta ei Helmi hyväksynyt sulhasehdokasta. Pari päivää pelkkää kyräilyä ja sähinää Helmin puolelta. Nuutti-poika olisi ollut halukas, mutta luovutti sitten kun ei daami alkanut millekkään. 

Toivottomuutta

Kipeästi tarvitsen henkilökohtaisen  mind coahcherin, tai sellaisen life mentorin, tai mikä lie cheerleaderin.

Pian mun ansiosidonnaiset päivät on loppu. Sitten putoan maallisen ja helvetin väliseen tilaan, enkä todellakaan tiedä miten siitä eteenpäin.

Avoimessa amk:ssa on menossa mielenkiintoinen jakso: anatomiaa, mikrobiologiaa ja patologiaa. Mutta mieli on synkkä kuin talvinen iltapäivä. Ihan sivistyksen vuoksi luiden ja lihasten latinan kielisten nimien opiskelu tuntuu melko tarpeettomalta. Jos nyt kuitenkin jaksaisin uskotella, että joskus olen oikea opiskelija ja jossain tulevaisuuden hämärissä tutkinto häämöttää.

Mummolassa 70-luvun lopussa. Parasta mitä voi tehdä myös nakuna.

Kuihdutuslaarille

Näin uuden vuoden alussa suosikki puheenaihe on lihavuus ja elämäntaparemontti. Itse en ole ollut innokas näitä asioita pohtimaan, enkä asettelemaan mitään tavoitteita. Muutaman vuoden aikana olen laajentunut tasaisesti kuin EU, olen huomannut sen että talvitakki on täytynyt uusia joka syksy. Mutta laihduttaminen ei ole kiinnostanut ulkonäön, eikä terveydenkään vuoksi. Tässä on ollut niin paljon kaikenlaista, että minä itse olen jäänyt täysin sivuosaan.

Vaan muutama päivä sitten luin lehtijutun, missä kerrottiin että jollain hevostallilla on ylipainoisilta ratsastaminen kielletty. Oonhan minä tuota nyt pohtinut, miten polle jaksaa mua kantaa, vaan sitten mieleen tulee entisajan miehet haarniskoissa. Kyllä mä vielä lihoineni siihen painoluokkaan menen, mutta tarttisko nyt kuitenkin tälle massalle tehdä jotain. Usein on niin paha olo, että silloin mielessäni vannon ja lupaan kaikenlaista, mutta kun olo paranee niin lenkkeily saa taas jäädä. Jos nyt lupaan pudottaa painoa, en yksin itseni, vaan hevosten vuoksi. Ratsastus on niin kivaa!

Kohti tuntematonta

Tämä joulu, oli paras joulu sitten lapsuuden mummolajoulujen. Ei ollut liikaa yritystä tehdä "oikeanlaista" joulua, vaan enemmän keskityttiin rauhottumiseen. Aattona ei häselletty jouluperinteiden kanssa, vaan joulusaunassakin käytiin jo edellisenä iltana.

Ihana hetki oli tuomiokirkossa esitetty joulukuvaelma. Tätä kaunista tarinaa ei ole enää nähty koulun tai päiväkodin joulujuhlassa vuosiin.

Vaikka lasten esitykset on aina hauskoja, niin silti se on vanhaan suomalaiseen makuun liian amerikkalaista ilottelua. 

Suomalaiseen jouluun mielestäni kuuluu hartaus ja rauha. Jos koulujen juhlissa ei enää ole suotavaa viljellä yksinomaan evankelisluterilais sävytteistä ohjelmaa, niin miksi ei voitaisi koostaa kaikista koulussa edustetuista uskonnoista jouluohjelmaa.

Uskontojen ja kulttuurien peittäminen ei ainakaan lisää sivistystä. 

Nyt on uusi vuosi alussa, mennään taas kesää kohti. Sormia jo kihelmöi odotus siitä, että muutaman kuukauden päästä pääsen möyhimään kukkapenkit ja kasvimaan, ehkä kuopasen uusia istutusalueita pihalle. Terassin istutusallas jäi tekemättä, joten se on työlistan kärjessä.