Koko elämäni on ollut surkeiden sattumusten sarja, vai johtuuko se vain mun luonteesta, että on vaikea nähdä mitään hyvää missään.
Mutta eilen tuntui totisesti siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Ainoa elämän osa-alue, missä olen luullut lapsesta asti onnistuvani. Noh, ne luulot murenivat maneesin pahnoille, kavioitten tallattavaksi.
Talli-ilta alkoi sillä että ratsuni haukkas käsivarresta oikein reilusti ja ratsastustunti mentiin maneesin seiniä pitkin, nurkasta nurkkaan. Vähän kuin olis villihevosta kesyttäny. Illasta jäi pelko.
Minä en halua tuntea pelkoa, missään, koskaan. Minä en halua suuttua, koska en hallitse sitä, miten voi olla vihainen ja sitten leppyä niin ettei siitä jää kenellekään mitään hampaankoloon.
En pysty hallitsemaan elämääni, enkä kovin hyvin enää hevosiakaan. Pelkään pelkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti